Laiminlyöty

13/01/2020

Hän on se ihminen, joka ihan vahingossa, ihmeen kautta päätyi Suomeen. Ei näin pitänyt käydä, hänen ei koskaan pitänyt tulla tänne ihmeelliseen "porojen" maahan. Sitten hän yhtenä päivänä heräsi kännissä Tallinnan laivalta, taskut tyhjänä. Noh, mutkan kautta juna saapui Tampereelle. Miten hän tänne päätyi, sitä hän jaksaa ihmetellä vieläkin.

Tarinan sankari syntyi neuvostoliittolaiseen työläisperheeseen. Iso ja laaja oli silloin isänmaa. Astuit sisään Leningradin yöjunaan ja astuit ulos Japanin merellä, Kiinaankin asti oli vain puoli askelta. Perheen isä oli tullut Kaspianmeren rannoilta, armeijan miehenä, siviilissä alkoholisti.

Perheen eka lapsi oli poika, pieni kaunis poika. Tulevien lastentarhan tätien ja opettajien mukaan jopa fiksukin poika. Pojan äiti osasi näyttää hellyyttä ja antoi pojan jopa kokeilla omia hameitaan. Pojan isä sen sijaan oli karu mies, joka käytti väkivaltaa yhtenä kasvatusmetodinaan. Hän hakkasi poikaa leveällä puna-armeijan vyöllä, alussa kenties syystäkin. Mitä lähemmäksi Perestroikaa tultiin, sitä enemmän poika vyöstä sai. Jos erehtyi kysymään miksi, isä otti poikaa kurkusta kiinni ja sanoi: "Turpa kiinni, kakara!"

Perestroika tuli, isä lähti. Arjessa tuntui helpotusta, vaikka perhe oli rutiköyhä. Ruokaa ei ollut ja ikkunan raoista puhalsi kylmä tuuli.

Pojalla oli pikkusisko. Kaiken tämän keskellä sisarukset lopettivat puhumisen toisilleen kolmeksi vuosikymmeneksi.

Äidillä ei ollut voimia pitää huolta myös pojasta, niinpä poika löysi itsensä talon kulmilta, uuden perheen keskellä. Vaikka kuinka ihana, valoisa, fiksu ja jopa ikäisekseen hyvin kypsä olikin, elämän realiteetit irvistelivät takaisin. Ihan sama kuinka paljon hän öisin itsekseen itki kaivaten isäänsä, toivoen turvaa, hän tiesi, että aamulla avatessaan silmänsä, heikkoutta ei saanut paljastaa. Maski oli puettava päälle.

Talon kulmilla on sotatanner.

Ei siis ole mikään ihme että kahden-kolmenkymmenen vuoden jälkeen on vaikea riisua maski ja näyttää tunteita.

Päihteet? Laillisia ja laittomia päihteitä oli kaikkialla, koko maassa, ympäri kaupunkia. Pelkkä urbaanin elämän sivutuote, perheen pojalle itselääkitys. Kun sielun rauhaa ei mistään millään saa, niin voidaanko me yhteiskuntana syyttää ihmistä, lasta, kellä ei ole vielä rationaalinen ajatuskyky kehittynyt, siitä että hän sortuu huumeisiin, päihteisiin?

Silloin kun pettymyksien sarja ei näytä millään loppuvan, mitä nuorelle, lapselle, pojalle olisi pitänyt tehdä? Hän oli joskus niin avoin, jopa naiivi, hyväsydäminen poika. Kuinka raskasta onkaan löytää tiensä takaisin. Olla oma itsensä. Ja kuinka paljon hänen äitinsä itkikään, ja kuinka paljon poika oli hämillään eikä tajunnut satuttavansa toista. Eli omassa maailmassaan, missä aurinko ei koskaan laskenut.

Hän sai oman kämppänsä elämässään ensimmäistä kertaa vasta kun hän oli 35-vuotias. Seuraavan vajaan vuoden hän silti punkkasi kavereidensa luona, nukkui rappukäytävissä ja puistoissa. Tottumus. Hän pelkäsi jäädä yksin, omien ajatuksiensa kanssa omassa kodissaan, neljän seinän sisällä. Olisi ollut helpompaa, olla istumassa jäässä syysiltoina penkillä, kuin omissa oloissaan yksin kotona.

Penkki on turvallisempi vaihtoehto.

Tuli hetki, jolloin lääkäri sanoi, että jos vielä kerran vedät amfetamiinia niin sydämesi räjähtää. Kirjaimellisesti.

Sittemmin hän löysi uudestaan siskonsa ja äitinsä, ja lähtee nykyisin kotiinsa mielellään. On sinut itsensä kanssa, ei pelkää näyttää heikkouttaan ja on riisunut mustan maskin kasvoiltaan. Uskaltaa katsoa ihmisiä silmiin, kohdata ihmisen ihmisenä eikä etsi hänen heikkouttaan, jota voisi käyttää hyväkseen.

Yhtäkkiä piti uudestaan oppia yhteiskunnan tavoille: missä kädessä on lusikka, missä veitsi, mikä on sopiva, mikä ei. Helpompaa olisi haistattaa pitkät ja ryömiä takaisin koloonsa, sinne mistä tulikin. Mutta helpoin ei ole aina vastaus.

Hän, köyhän työläisperheen ensimmäinen lapsi, ei suostu enää jatkamaan sukupolvien kirousta eikä halua olla se, joka astuu harjan päälle yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan...

- Tim